Ekströmin soppaa ja poroja

Jyväskylä. Viitasaari. Loputon musta maantie näyttää itsestään vain kaistaviivat. Kärsämäki. Oulu. Aurinko alkaa jo sarastaa kesäisessä aamussa. Ihan kohta niitä alkaa jo varmasti näkyä. Simo. Tornio. Karunki. Vau, Ruotsi on muuten tuossa ihan kivenheiton päässä, joen toisella puolella. Mutta ei vieläkään. Aavasaksa. Missä ne ovat? Kolari, hassu paikan nimi. Isä ajaa vakaalla otteella mutkaan ja havahdun voimakkaaseen jarrutukseen. SIINÄ, aivan tien reunassa! POROJA huudahdan! Todella jännittävää ja samalla niin kotoisaa! Siinä ne lempeän näköiset sarvipäät käpyttelevät kiireettömästi keskellä tiellä. Käydäänhän isä Muoniosta Ruotsin puolella hakemassa Ekströmin soppaa ja karkkia kämpälle? 

WhatsApp Image 2018-10-04 at 11.56.59.jpeg

Matkaa on taitettu kohta tuhat kilometriä Helsingistä ja aamu alkaa sarastaa. Ruska on tullut jängälle. Samalla oikaisen selkääni ja ajamisesta puutunutta kyynärvartta. Eipä ole vielä näkynyt poroja. Pian ollaan perillä ja Ounasvaara toivottaa tervetulleeksi mystisen rauhan ääreen. Liikennettä on vähän ja seuraava ohitettava rekka näkyy kaukana edessä. Äkkiä havahdun navigaattorin ilmoitukseen, Poroja tiellä! Ei näy mitään mutta hidastan vauhtia ja tilaan itselleni aikaa reagoida. Tie nousee ylös komean ruskan reunustamaa erämaata ja samassa puhelimessani alkaa Porokello kilkattamaan. Mäen päällä edessäni maisemaa komistaa entisestään kolme kauniisti harmaantunutta sarvipäätä. Siinähän te olettekin! En siis ajanut turhaan kämpälle Helsingistä.

Enää en käy Ruotsissa Ekströmin soppaa hakemassa, enkä nyrjäytä omia tai muiden niskoja napakoissa jarrutuksissa – ainakaan niin usein kuin isän kyydissä 20 vuotta sitten. Lapsen mieleen voimakkaasti juurtunut Lapin ajaton taika poroineen on jättänyt syvän jäljen, josta nautin todennäköisesti lopun elämääni! Isästäni aika on jo jättänyt mutta odotan innolla, että pääsen siirtämään samaa taikaa omille lapsilleni, jotka jo pian taitavat olla valmiita ensimmäiseen lapinmatkaan.

Vanhemmiten alkaa arvostaa myös asioita, jotka eivät muutu ja siitä arvokkaana esimerkkinä Lapin erämaan rauha ja taianomainen vetovoima. Vaikka teen koko matkan edelleen autolla, on siinä entisellään enää pituus. Matka on nykyään paljon muutakin kuin vain pitkä. Suhtaudun siihen kuin purjehdukseen; kun vene irtoaa laiturista, olemme jo perillä. Tarkoitan tällä sitä, että kun suljen auton ovet, näen Lapin tunturit mielessäni jo alkutaipaleella. Sen lisäksi tiedän koko matkan ajan mihin on syytä varautua, kelin, hidasteiden, ja ennen kaikkea porojen osalta. Matkanteko on muuttunut lisääntyneen tiedon myötä suorastaan stressivapaaksi vyöhykkeeksi ja paljon enemmän tiedostavaksi. Yllätyksiä on harvassa.

Voin olla iloinen ja ylpeä siitä miten paljon Porokellon tiimillä olemme saaneet aikaan. Siinä matkassa on ollut upeaa olla mukana! Se on varmasti jo toinen elinikäisen jäljen jättänyt matka.

Tuskin maltan nähdä kumpaa lapseni odottavat enemmän; Porokellon kilkatusta vai uljasta poroa keskellä tietä!

Turvallista matkaa kaikille teille!

Matti Seimola, V-Traffic 

Seuraa meitä

Jaa tietoa Porokellosta. Autat vähentämään porokolareita.